Mun tuli eilen aivan kamala ikävä mun lähihoitaja uran aikana hoitamia ihmisiä.Mä oon erikoistunu vammaistyöhön ja kehitysvammaisten kanssa oon suurimman osan töistä tehny.
Mä olin vuoden henk.koht avustajana vaikeasti autistisella tytöllä,sitä mun tuli eilen hurjasti ikävä.Se vuosi oli todella raskas ja tää tyttökin oli välillä aika raskas hoidettava,mutta kyllä mä siitä niin tykkäsin!!
Mä tiesin tän tytön etukäteen,joten ei ihan uus tuttavuus ollut.Osasi kävellä ite,syödä jos annostelit ruuan lusikkaan,mutta siinäpä olikin melkeen kaikki mitä se osas.Kontaktia ei saanut aluksi paljon ollenkaan,sielä "omassa maailmassaan" se vietti kaikki päivät,heijas itteänsä ja heilutteli sormiaan.Välillä se käväis täälä meidän muiden luona,tarkistamassa tilanteen ja palas sitten sinne omaan paikkaansa.
Tää tyttö ei voinut sietää sellasta hellää koskettamista(aistiyliherkkyyttä?)mutta rajuista otteista se tykkäs.Joskus oli pakko pidellä sitä ihan tosissaan kiinni ettei se satuta itteänsä tai muita,siitä se tykkäs kauheesti ja nauroi onnellisena.
Mä sitten ajattelin että opetellaan sen kanssa ettei se hiusten silitys tai kädestä kiinni pitäminen oo kamalaa.Joka päivä mä silitin sen hiuksia,pidin sitä kädestä,silitin selkää ja yritin halata.Se halaaminen oli kaikista hirveintä,siinä tultiin liian lähelle sitä sen tytön omaa tilaa,johon kellään ei ollu asiaa.
Usein tää tyttö saattoi huitaista yhtäkkiä,monta kertaa olin mustelmilla kun töistä tulin kotiin.Tahallista se ei ollut,mutta osasin parin kuukauden jälkeen ja aika hyvin ennakoida ja väistää näitä iskuja.Naurettiin että mä oon niinku matrixista kun mä väistelin iskuja.
Muistan yhen päivän kun mä olin noin puoli vuotta sen kans ollu koulussa,oli jotenkin todella raskas päivä ollu ja tytön kanssa meinannu hermot mennä useasti.Oltiin tietokoneella tekemässä tehtäviä ja yhtäkkiä läts!!Isku tuli niin äkkiä etten ehtiny väistää.Sillon mä ajattelin että hitto mä lopetan tän homman,ei tästä tuu yhtään mitään.Turpaan tulee,mutta minkäänlaista edistystä ei oo tapahtunu tämän tytön kanssa oikein missään.
Sitten,aivan yhtäkkiä tää tyttö ojensi kätensä mun kädelle,nosti mun käden sen poskelle ja silitti omaa poskeaan sillä mun kädellä,katto suoraan mua silmiin ja hymyili!Voin kertoa,mun ilme oli lievästi hämmästynyt.
Meinasin pillahtaa itkuun siinä paikassa,se tyttö oli täällä,meidän maailmassa ja silittämässä omaa poskeansa!Asia,mitä se tuntui  vihaavan ennen suunnattomasti.
Tälläset asiat auttoi mua jaksamaan loppuvuoden sen kanssa,se tuli yhä useemmin sieltä omasta paikastaan tänne ja otti mua kädestä,silitti hiuksia tai jalkaa ja todellakin katto suoraan silmiin ja hymyili tai höpötteli omaa kieltään.Joskus se istu syliin tai halas,ne on sellasia asioita mitä mä en ikinä unohda.
Viimenen päivä,mua itketti jo aamusta että sinä päivänä mä hoidan viimesen kerran tätä tyttöä ja aivan ihanaa down-poikaa,jonka avustajana mä myös olin. Vuodessa ehtii kiintyä hurjasti ihmiseen,jos joka päivä aikaasi niiden kanssa vietät.
Mä olin tytölle ja tälle pojalle jo kertonut monta kertaa että mä lopetan niiden avustajana ja kesäloma alkaa kohta.Vaikka tää tyttö usein sielä omassa maailmassaan olikin,mä höpisin sille niinku se olis siinä vieressä,kyllä se kuuli kaiken mitä sille sano.
Parkkipaikalla sitten kun kotiin oltiin lähössä mä itkin ku pikkukakara,kyllä hävetti.Tää mun poika halas mua kauan aikaa ja sano "ei hätää,ei hätää".No,sitten mä kattoin tätä tyttöä kun se näytti niin oudolta (istu siis pyörätuolis suurimman osan ajasta,kun kävely oli aika heikkoa) ja se itki!Isoja krokotiilin kyyneleitä tuli poskia pitkin,alahuuli värisi.Sitten,viimeinen halaus tämän tytön kanssa ja mun oli todella vaikea lähteä kotiin siitä.Tilanne ratkes kuitenkin itestään,kun tyttö taas palas sinne omaan maailmaansa.

Mä olisin aina halunnu käydä sielä tän tytön omassa maailmassa.Sielä tuntu olevan kivaa,tyttö nauro usein ja heilutti ylävaraloa niinku se olis tanssinu jotain tanssia.Olis hienoa jos itelläkin olis sellanen toinen maailma mihin paeta kun ei jaksa täällä olla.
Tää tyttö on oikeasti kaunein ihminen jonka mä oon nähny.Se on niinku joku itämainen prinsessa,tummat paksut hiukset,hiukan tumma iho ja ne silmät!!!Niin tummanruskeat ja isot mollukat,ettei toisia.Korkeat poskipäät,pitkät ripset.Ehkä se,että tää tyttö on autistinen teki siitä vielä kauniimman.Se oli niinku nukke,monet sano että se näyttää aivan nukelta.Jos se olis ollu "normaali",ei se mun silmissä olisi yhtä kaunis kun nyt.

Tän down-pojan kans meillä oli kans aika takkuinen alkutaival.Se ei tahtonu oikein tehdä mitään,istua vaan lattialla.Kaikki oli "ei,ei",väkisin sai melkeen sitä raahata paikasta toiseen.Toinen asia mitä se teki,oli oksentaminen.Se sai oksennettua sillon kun halus,jotenkin se osoitti mieltään sillä että se oksensi jos sitä kielsi tekemästä jotain.
Sen kanssa otettiin rajusti yhteen välillä,kaks kovapäistä kun on laitettu yhteen niin ei muutakaan voi odottaa.Mä kerroin sille useasti että mun kanssa pitää tehdä ne asiat mitä sovitaan,enkä mä anna sen pomputella itteäni.Vähitellen se tajus että mä tosiaan vaadin tekemään ne asiat itte mitä se pysty tekemään ja se tappelu väheni.
Loppuajasta me oltiin ku paita ja peppu,yhteistyö suju ku leikkiä vaan.Ja paljon uusia taitoja löyty kun koitettiin kaikenlaista.Kokkaaminen oli aivan parasta,siinä me oltiin loistava tiimi.Se osas myös laskea yllättävän hyvin,koko henkilökunta oli aivan pihalla kun kerran sitä testasin ja se himpura vie osas.Ja sanavarasto oli huima,alussa se käytti vain muutamaa sanaa ja loppuajasta se selitti pitkät pätkät sen sisaruksista ja mummeista ja papoista,kavereista entisestä koulusta ja naapureiden lemmikeistä.Epäselvää se puhe oli eikä kaikki saanu siitä selvää,mutta meillä luisti juttu loistavasti.
Hienoja hetkiä on tollaset kun tekee jonkun "läpimurron" hoidettavan kanssa.Just tämän pojan kanssa kun painittiin lattialla useasti kun pihalle olis täytyny mennä tai vessassa käydä,sitten joku vaan loksahti paikalleen.En tiedä oliko sillä merkitystä,että mä en päästäny sitä niin vähällä mitä muut avustajat oli ehkä tehny vai mistä se sitten johtui.
Muistan kun joku henkilökunnasta mulle motkotti että mä vaadin siltä pojalta aivan liikaa.Teki mieli sanoa että kiss my ass,kyllä se osaa kun vaan jaksaa yrittää.Eipä ne motkottanu enää loppuajasta kun se teki kaiken ite ja auttoi myös muita oppilaita esim.pukemisessa.
Ehkä mä olin aika vaativa sen pojan kanssa,mutta ne taidothan sillä oli jo ennestään,mä pakotin sen vaan käyttämään niitä mun kanssa uudestaan.Ilonen olen että sen kanssa sain olla tuon ajan,mahtava persoona kerta kaikkiaan!

----

Tuosta työpaikasta ja tästä henk.koht avustajan paikasta on jo vuosia,aina välillä tulee mietittyä että miten tää mun tyttö ja poika pärjäilee nykyään.Muutaman kerran oon ne nähnyt jälkeenpäin ja poika muistaa mut vielä hyvin ja tulee kyllä juttelemaan.Tytön kanssa ollaan menetetty se yhteys joka tuolloin saatiin,tottakai koska siitä on jo vuosia.Kerran tämä tyttö on kyllä kattonut mua suoraan silmiin kun oon käynyt moikkaamassa,ja hymyillyt.Ehkä se muistaa mut sittenkin vielä? Välillä oon leikitellyt ajatuksella,että voisi olla kivaa mennä uudestaan näille avustajaksi.Mä oon nyt vähän vanhempi ja kokeneempi kuin silloin.Mutta ei,toi työpaikka oli sellainen mesta että sinne en kyllä takaisin mene,vaikka näitä ihania saisinkin uudestaan hoitaa.

Jännä miten mäkin aluksi halusin ja toivoin että tää tyttö paranisi ja tulisi meidän "normaalien" kaltaiseksi.Sitä tyttöä päivittäin katsellessa mä kuitenkin totesin,että miksi ihmeessä sen pitäisi olla samanlainen kuin me muut.Se tuntui olevan hyvin tyytyväinen sielä omassa maailmassaan,miksi se pitäisi siltä ottaa pois.Tää meidän maailma on varmasti pahempi ja raskaampi paikka elää kuin se tytön oma.

Mä mietin vieläkin usein,että miksi tuo poika annettiin mulle avustettavaksi.Mä sain paljon negatiivista palautetta tytön avustamisesta aluksi,usein tuntui ettei mitään muuta palautetta tullutkaan.Mä tein varmasti paljon virheitä ja käyttäydyinkin välillä kuin kakara,mutta jos mä olin niin paska niin miksi mulle annettiin toinenkin avustettava?Mä olin ollut tytön kanssa puoli vuotta kun ilmoitettiin että mä saan toisenkin avustettavan siihen rinnalle.Mua ärsytti suunnattomasti,mun päivät meni ihan uusiksi ja piti totutella toisenkin avustettavan tapoihin ja oppia tuntemaan se että pystyy jotain sen kanssa tekemään.Kyllä se siitä lähti sujumaan ajan kanssa ja nyt oon toki iloinen että tuo poikakin mulle avustettavaksi annettiin.

Summa summarum,mahtava kokemus tuo oli työpaikan raskaudesta huolimatta.Mukaan tarttui paljon arvokasta kokemusta ja muutama ihana ystävä.Opin myös siitä,miten työpaikan hierarkia pahimmassa tapauksessa voi toimia ja miten vähän arvostusta omasta raskaasta työstään voikaan muiden osalta saada.Miten perseennuolemisella voi päästä paremmaksi kuin muut ja miten sellaiset jotka sitä ei harrasta,voidaan lytätä myös ihan henkisesti alas.Millaista on joutua silmätikuksi ja arvosteltavaksi joka asiasta mitä teet.

Jännä paikka,tottavie.