Ihan ensimmäiseksi Jaanalle kiitos kommenteista,täältä tulee ihan varmasti tuutin täydeltä avautumista myös jatkossakin.

 

Jooh,eilen sain kahden lääkärireissun ja sataan paikkaan soittelun jälkeen tytölle lähetteen korvien putkittamiseen.Kyllä sitten alkaa tapahtumaan kun tarpeeksi älähtää.Okei,vikaa löytyy myös mussa koska oon jo niin sekasin näitten tulehdusten lukumäärästä,että olisin saattanut saada sen lähetteen jo ekasta paikasta.Mutta joka tapauksessa,nyt on putkitukseen ja luultavasti myös kitarisaleikkaukseen aika sovittuna ja helpotuksen tunnetta ilmassa.

Aloin sitten heti eilen pohtimaan,että miten tästä asiasta tolle tytölle kerrotaan.Mun mielestä 2,5-vuotias ansaitsee jo jonkunlaisen selityksen mitä on tapahtumassa eikä sitä,että lapsi vaan kärrätään sairaalaan ja humautetaan uneen. Mun suunnitelma on aika valmis,me kerrotaan lapselle ihan rehellisesti että mennään lääkäriin että korvat parantuis,sille annetaan lääkettä käteen (kanyyli) ja se nukahtaa sitten hetkeksi.Kun se herää,äiti on heti siinä vieressä taas ja toivottavasti isikin.Toivottavasti sen takia,että ei tiedetä vielä miehen työvuoroja sinne asti.

Mä vihaan yli kaiken lapselle valehtelemista ja vähättelyä.Nyt puhun tämmösistä  hoidollisista tilanteista,loistava esimerkki on verikoe. "Ei se ota kipeetä,tuntuu vaan siltä kuin hyttynen pistäis!" Perkeleenmoinen hyttynen ja pistos sitten mahtaa olla,mä muistan ikuisesti miten mulle on noin sanottu ja se sattui huomattavasti enemmän.Ja kyllä mä tajuan tuon pointin,tietty lapsen haluaa rauhoittaa ettei se verikoe olisi kamala asia.Musta on kuitenkin kamalampaa lapsen näkökulmasta se,että äiti ja isä väittää semmoista mikä ei pidä paikkaansa eli kansankielellä valehtelee.Lapsi kuitenkin useimmiten luottaa vanhempiinsa ja niiden sanomisiin.Meinaako vanhemmat sitten väittää,etteivät tienneet että se sattuukin enemmän ku hyttysen pistäminen?jesus mitä paskaa.

Tuota kanyylin laittoa mä kyllä vähän jännitän ja yleensäkkin sitä nukuttamista.Joo se on pieni aika kun on nukutuksessa,taitava anestesialääkäri osaa kanyylin varmaan laittaa noin pienelle hyvin mutta silti vähän hirvittää.Mä en aio sanoa lapselle etteikö se kanyylin laitto saata sattuakkin,ajattelin lohduttaa lasta sillä että se sattuu vain hetken aikaa.Toivottavasti mä osaan ite pysyä rauhallisena kun se laitetaan,etten pyörry tai pillahda itkuun. Tuolta lapselta on kerran vauvana otettu verikoe ja mä pillahdin itkuun samantien kun kuulin lapsen itkun.En pystyny kattomaan sitä toimenpidettä mutta samassa huoneessa olin ja kuulin sen reppanan itkevän.Padot aukes ja mun oli vaikeampi rauhottua kuin lapsen.Nyt sitten onkin ihan eri asia,lapsi on isompi ja mun pitää pystyä olemaan sen tukena ja turvana siinä kun sitä pistetään enkä voi mennä huoneen toiseen nurkkaan odottamaan.Itkeä ehtii sitten sen aikaa kun lapsi on leikattavana.

Nuo lapset on vaan niin uskomattomia vaistojensa kanssa.Ne aistii kyllä heti vanhemmistaan epävarmuuden,pelon ja jännityksen vaikka et mitään sanoisi ja yrittäisit olla sitä näyttämättä.Oikeita vainukoiria noi metrin mittaset pikkuihmiset.Sen takia mä haluan psyykata itteni valmiiksi ennen tuota nukutusta,en halua että lapsikin alkaa pelkäämään jos se aistii mun pelkäävän.Miettikää oikeasti miltä tuntuu kun näet että äiti vollottaa siinä vieressä ja sitten sä yhtäkkiä vaan nukahdatkin.Se tilannehan katkeaa ihan hirveällä tavalla siihen nukahtamiseen,miten peloissaan lapsi mahtaakaan olla kun siitä sitten herää.

Psyykkaamista joudun harjoittamaan varmaan myös tohon isukkiin,mikäli se pääsee tulemaan mukaan.Mun rakas ukkoseni on niin ihana,mutta se varmaankin kuuluu just noihin urpoihin jotka valehtelee lapselle ettei siihen satu kanyylin laittaminen.Eilen toki sanoin melko tiukastikkin,että meidän kersalle ei sitten muuten valehdella tommosissa asioissa,en tiedä menikö perille ja tilanne on ihan eri sitten kun se tapahtuu,helposti saattaa yrittää lohduttaa lasta tuolla "ei se satu,oo reipas tyttö vaan ja anna tädin pistää."

----

Eilen tuli tasan vuosi mun papan kuolemasta ja kaksi vuotta vanhan kaverin kuolemasta.Pienellä jännityksellä odotin että kukahan tänä vuonna kupsahtaa,mutta ei ainakaan mun tuttuja tainnut lähteä. Vuosi,se on vaan pitkä aika ja suru on muuttanut muotoaan paljonkin.Aluksihan mä olin aika pihalla,ajoin samana päivänä autoakin kun sain tietää papan kuolleen ja tuntu kun olisin ollu kännissä.Teki mieli irrottaa kädet ratista,olin varma että auto olis ohjannu ite itseään.Onneksi en sentään niin tehnyt.

Suru vaihtui aika pian helpotukseen papan lähdön jälkeen,pappa sai lähteä omassa kodissaan niinkun halusikin ja ilman pitkiä syöpähoitoja mitkä sillä olisi ollut edessä.Ja hei,pappa eli 94-vuotiaaksi eli kyllä se vaan ehti elämääkin nähdä mukavasti.Pappa oli sotaveteraani ja sitä muistettiin hautajaisissa siitä.Suloiset vanhat papparaiset tulivat hyvästelemään sotaveljensä ison kukkakranssin kera,hellyyttävä näky.

Lepääthän rauhassa pappa-rakas,vaikka mä en sua enää päivittäin ajattele niin mielessä sä tuut pysymään aina.