Mä oon tässä muutaman päivän miettinyt,että mitähän sitä rupeis sitten isona tekemään.Kesällä pärähtää mittariin 24 vuotta ja tuntuu ettei mitään järkevää oo tämän elämänsä aikana saanut aikaiseksi.Mun suurin ja tärkein saavutus nukkuu tuolla omassa sängyssään,siinäpä ne saavutukset sitten tais ollakkin.Mulla on pienestä pitäen ollut kaksi tavoitetta itelleni ja elämälleni,saada hoitajan paperit taskuun ja tulla äidiksi.Molemmat tavoitteet täyttyi siihen mennessä kun täytin 21,mitäs sitten?Nyt sitten vaan ollaan ja mietitään että tätäkö tää elämä nyt sitten on loppuun asti?Toisaalta huvittais opiskella vielä toinen ammatti,ongelma on vaan se että mikä ammatti ja koska.Oon miettiny sosionomin koulutusta,mutta en tiedä riittäiskö mulla rahkeet opiskella enää mitään.Mä en muutenkaan oo se terävin kynä penaalissa,en tiedä riittääkö mun älykkyys sinne asti.Monet läheiset opiskelee insinööreiksi ja muihin hienompiin ammatteihin,mä oon vain lähihoitaja.Toki repäisin itteni ihan uudelle alalle töihin kotona olon jälkeen,isältäni varmaan oon perinyt jonkun myyntigeenin kun lähdin edes tätä hommaa kokeilemaan,sehän myis vaikka pieniä kiviä ihmisille.Kivaa tuolla on ollut ja työstänikin suurimmaksi osaksi tykkään,vaikka muuta ei tuolta käteen jäisi niin ainakin suuri määrä ihania ihmisiä joihin oon tutustunut ja ystävystynyt.Mun työpaikka kuitenkin tarvii ihan oman kirjoituksensa joskus,eli siitä lisää toisella kertaa.

Ja onhan mulle vielä ainakin yksi tavoite tähän elämään,saada tuolla tyttöselle sisko tai veli,säilyä jotenkin selväjärkisenä toisesta raskaudesta ja synnytyksestä. Älkää edes luulko että mä kertoisin koska siskoa tai veljeä aletaan tehtailemaan,mä en jaksa sitä kyselyä ja utelua että onko tullut melaa mekkoon tarpeeksi ja onko jo sellanen fiilis että joku masussa asustaisi.Kyllä mä kerron sitten kun on sen aika.Jos me saadaan toinen tyttö,mä oon päättäny nimenkin valmiiksi.Toi muru ei sitä tietenkään hyväksy,mutta mä vaikka sitten salaa kirjotan sen niihin papereihin missä lapsen nimi ilmotetaan ennen ristijäisiä.Onpahan vähän isukillekkin jännitystä kun nimeksi tuleekin aivan eri mitä yhdessä on sovittu.Pojan nimiä oon ehdotellu myös,ne on samantien myös tyrmätty törkeästi.Murun oma ehdotus olikin sitten aivan parhaimmasta päästä,meidän pojasta tulee Ruben.Ton miehen onni on se,että mä tiesin ton nimen olevan vitsi,muuten olisin ehkä joutunut vähän körmyyttämään sitä.

Mä elin pitkän aikaa siinä kuvitelmassa,että ton esikoisen synnytys oli helppo ja ihana.Nyt oon ruvennut käsittelemään itekseni asiaa uudestaan ja todennut,että mä oon itelleni esittänyt asian noin että mä en alkaisi pelkäämään seuraavaa synnytystä niin paljoa.Totuus on kuitenkin se,että mun synnytys meni loistavasti siihen asti kunnes Mr.Imukuppi tuli mukaan synnytykseen.Siitä eteenpäin se olikin painajaista,lapsi vedettiin väkisin mun sisältä ulos ja mä olin varma että kuolen siihen pöydälle.Oikeastaan tuosta hetkestä eteenpäin mun sairaalassa viettämä aika oli melkeinpä kokonaan painajaista,mutta siitäkin voin kirjotella sitten toisella kertaa enemmän.Mulla on kuitenkin nykyään hirvittävän negatiivinen ajatus uudelleen synnyttämisestä,jos eka kerta meni loppujen lopuksi vituilleen,niin miksei se toinenkin kerta menisi?Seuraava raskaus varmaan meneekin henkiseen valmistautumiseen,että mä pystyn ja uskallan lähteä sen kokemaan uudestaan.Sen mä oon vakaasti päättänyt,että jos vähääkään näyttää siltä että toisessa synnytyksessä joudutaan turvautumaan imukuppiin,kätilö tai mun muru saa lyödä mut sitten tajuttomaksi.Ihan sama kumpiko tai millä ne mut tyrmää,mutta sitä kipua mä en halua kokea enää koskaan uudelleen.Joko mut tyrmätään,tai sitten mut leikataan.Siinä on vaihtoehdot ja that`s it. Ja senkin mä oon oppinut,että kukaan ei voi vähätellä toisen synnytyskokemuksia ja pelkoja.Kukaan ei voi mulle tulla sanomaan että mikä siinä nyt oli vaikeaa ja mitä sä sitä niin pelkäät,ellei ole sitä samaa kokenut itse.Mä oon vähän kateellinen niille naisille,joilta se vauva tuntuu suorastaan lentävän ulos ja ne selviää ilman tikkejä tai repeytymiä.Seuraavan kerran mä haluan punnata sen lapsen itse ulos enkä väsyttää itteäni liian aikasin,mä haluan onnistua ja saada myös loppusynnytyksestä oikeasti kivan kokemuksen.

Äääähh,tosta tulikin mieleen kun äityslomalla ollessani kattoin usein meille tulee vauva-sarjaa.Siinä synnytetään ja seurataan vähän pariskuntien elämää vauvan kanssa.Yhdessä jaksossa pariskunta oli lähdössä synnyttämään,kun tämä mies kertoi kätilölle että "hän toivoo ettei vaimo ota epiduraalia synnytyksessä,vaan synnyttää aivan luonnollisesti."  Mä katoin monttu auki sitä äijää ja sen tuskissaan vääntelehtivää vaimoa.Jumalauta,jos mun muru olis edes sanallakaan sanonut,että mä en saisi ottaa epiduraalia tai muita lääkkeitä synnytyksessä,niin se ei olisi selvinnyt salista hengissä ulos. Ehei,mä olisin survonu sen jälkeen melonin sen perseeseen ja käskenyt punnata sen pihalle aivan luonnollisesti.Miten kukaan kehtaa sanoa noin,kun ei ite joudu sitä hommaa tekemään??Mua pisti niin vihaksi,että teki mieli paiskoa koko telkkari pitkin seiniä.Loppujen lopuksi se vaimo halusi ja saikin epiduraalin,mies tajus pitää turpansa kiinni ja kaikki meni hyvin.

Alkaa verenpaineet nousta kun edes ajattelen koko miestä,eli parempi jättää kirjottelu tällä kertaa tähän.

Ugh,olen puhunut.